Varovasti kyykkyyn

Mainitsin edellisen kirjoitukseni sivulauseessa vammailevan polveni, joka on viime vuosina häirinnyt kyykkyharjoituksiani merkittävästi. Täysin risa polveni ei ole, mutta sen verran rispaantunut kuitenkin, että sillä on hyviä, huonoja ja erittäin huonoja päiviä, riippuen tuulennopeudesta perämerellä, auringonpilkkujen määrästä ja kottaraisten pesinnän onnistumisesta. Toisin sanoen, polveni on totaalisen arvaamaton ja saattaa joskus hermostua ihan vaan siitä, että nousen väärällä jalalla sängystä.

Sen verran polvea on takavuosina tutkittu, että siellä on jonkin asteista kulumaa, joka aiheuttaa vihlovaa kipua. Eikä ongelma koske vain yhtä polvea, toinen polvi kun on seuraamassa hyvää vauhtia ensimmäisen näyttämää tietä. Polvien tietoista ärsyttämistä vältelläkseni, olen antanut kyykkyhommien paljolti olla viime vuodet. Toki polvi on häirinnyt jalkojen treenaamista muutenkin ja tämän vuoksi olen melko useinkin korvannut jalkatreenit juoksulenkeillä ja pyöräilyllä, niistä kun polveni ei ole moksiskaan.

Vuoden alusta lähtien olen kuitenkin palauttanut säännölliset jalkatreenit takaisin ohjelmistoon, sillä kinttuni ovat kutistuneet uhkaavasti ja jääneet selvästi muusta kropasta jälkeen. Paluu jalkatreenien pariin on ollut hyvin maltillinen, mutta muutamaa huonoa polvipäivää lukuunottamatta varsin onnistunut. Perinteistä kyykkyä – tai edes askelkyykkyjä – en pysty tekemään, mutta esimerkiksi taaksepäin suuntautuvat askelkyykyt apuvälineitä käyttäen onnistuvat kyllä.

Koska polveni on käyttäytynyt viime viikot niin mallikkaasti, rohkaisin eilen mieleni ja kokeilin miltä kyykkääminen pidemmän tauon jälkeen tuntuu. Vaikka perinteistä kyykkyä en pystykään tekemään (siitä polvi villiintyy lähestulkoon samantien), pystyn tekemään sumokyykkyjä aina silloin tällöin, kunhan en innostu liikaa painojen kanssa. Kokeiltuani ensin polven fiiliksiä pelkällä tangolla, uskaltauduin lopulta lisäämään harteilleni 60 kiloa eikä polveni ollut tilanteesta moksiskaan.

Ja olihan muuten mukavaa! Vaikka painoa ei tangossa ollut juuri nimeksikään, tuli jalkapäivään heti ihan erilainen ote. Että kyllä se vaan niin on, että kyykky on jalkapäivän kuningas, ja jos oli treeneissä ihan eri tekemisen meininki, niin on muuten tämä treenipäivän jälkeinen jalka- ja persejumikin ihan omaa luokkaansa. Mutta harmittaahan se ihan hitoksen paljon, ettei vanhojen ennätyksien rikkomisesta tarvitse todennäköisesti edes haaveilla, vaikka voimaa ja intoa kovilla painoilla treenaamiseen olisikin. Vaatii siis melkoisen paljon itsehillintää ja malttia, etten tästä yhdestä kivuttomasta kyykkykerrasta nyt innostu taas aivan liikaa.

Mutta juu, ei tule näemmä vanhuus yksin.

 

Kommentit

kommenttia